Pajupuron puhelinluettelo vuodelta 1948.
Elsa ja Veikko Alapihan juttu ”Saarijärven Joulu 1985”-lehdestä.
Siihen aikaan, kun isät puhelimen osti
”Tämä ei ole ajantarkka historiikki vaan muistikuvia sieltä ja täältä.
Runsas 60-vuotta sitten (siis joskus 1920-luvulla) oli Pajupurolla puhelin vain Kivirintaan. Kivirinnan Jussi-isäntä oi sen ajan valtuutettu ja monitoiminen luottamusmies. Hän vedätti itselleen langan kirkonkylän keskuksesta. Nuoret miehet, taiteilija Hannes Autere, kauppias Artturi Koskinen ja muutamat talolliset päättivät, että Pajupurolle on saatava oma puhelinkeskus.
He kutsuivat kyläläisiä kokoukseen, jossa päätettiin perustaa Pajupuron puhelinosuuskunta. Alkuunsa siihen liittyi toistakymmentä osakasta. Useat moittivat maksua kalliiksi, kun luukku maksoi 500 silloista markkaa. Vanhat ja viisaat pudistelivat päätään ja epäilivät valheeksi sitä, että ääni kuuluisi pelkkää rautalankaa pitkin. Kuten aina nuoret ovat omapäisiä, olivat silloinkin ja tilasivat kirkonkylän pieneksikäyneen 50-luukkuisen keskuskoneen.
Helsinki oli jo siirtynyt automaattipuhelimeen ja sieltä tilattiin alkuunsa 10 käytettyä konetta. Suopellonmäen Veikko ja Alapihan Eelis kumppaneineen alkoivat asentaa niitä tilaajille. Kun ääni kuului kuin kuuluikin ja sivuääniä vielä kaupanpäälisiksi, alkoivat tuomaat uskoa ja liittyivät mukaan.
Tuli sellainenkin tilanne, että kahdella talolla oli yhteinen lanka. Ensimmäisessä huushollissa soi kerran ja toisessa pirahti kahdesti. Naiseläjille kävi uteliaisuus joskus ylivoimaiseksi ja tuli niin kuin ohimennen kuunneltua. Ja annas olla, jos kahden soiton talossa sattui olemaan kuuloke korvilla kiukkuinen mies, ajettiin karmealla karjaisulla akat pois langoilta! Eihän siellä aina tarvinnut nainen olla; ylilihava harakka saattoi ampaista lentoon ja heti kuuluvuus parani.
Puhelinkone oli pitkä ja melkein mukavan näköinen kuparinvärisine silmineen, ruskeaksi maalattuna, paitsi ukonilmalla. Silloin se oli oikea syötti, jolloin lankaa pitkin törmäsivät niin pallo- kuin pitkätkin salamat. Rappaukset lensivät ja se soi kuin hullu heitellen hartioiltaan kuparilantit ja lankaneulat. Näin kesällä, ukon aikaan.
Talvella taas, kun lumi painoi ja elävät puut nytkyttivät langat sähköjohtoihin, alkoi sama meteli. Ja melkein aina yöllä, silloin täytyi ottaa lyhty käteen ja toiseen hevosenkenkä ja lähteä laittamaan kenkää painoksi lankaan. Nykyinen vikamies pääsee ainakin vähemmällä puheenpolinalla. (Silloin ei mainittua ammattikuntaa ollutkaan. Jokainen huolsi omat koneensa ja lankansa omalla kustannuksellaan ja taidollaan. Enimmäkseen paremmin kuin edellä kerrottu poikkeava tapaus. Korjaustaitoisia ammattimiehiä toki oli.
Soivat ne langat muulloinkin. Pakkasella kimittivät ja ulisivat, suojasäällä nuhaisesti vollottivat. Se oli sen ajan Katri-Helenaa.
Osuuskuntakokoukset päätettiin pitää kerran tai pari vuodessa. Kokoukset sujuivat leppoisasti ja asiallisesti rouva Aino Autereen toimiessa erittäin tunnollisetsi ja aktiivisesti sihteerinä ja rahastonhoitajana. Hän oli toimessa koko Osuuskunnan ajan. Kokouksia ryydittivät aina samat ihmiset jankuttamalla maksuista, joita Autere vaati korottamaan. Keskuksen hoitajat anoivat lisää palkkaa osakkaiden enetessä ja työpäivän venyessä 24-tuntiseksi. Yöllä oli tosin koroitus. Sai siinä hoitajaparka olla letti suorana, monena monessa, vailla Huovisen välikäsiä liikuttaa vellipataa, lekuttaa lasta ja pistää töpseleitä koneeseen ja aina hätäisimmät olivat soittajat.
Ensimmäinen keskus oli Pajupuron talossa, jossa sitä valvoi emäntä Tyyne Vihtorinvaimo Piesanen. Hänelle yleni avuksi Seppo-poika. joka osasi laittaa langat koneeseen ja sanoa topakasti ”ketkut” ja siihen se häneltä jäi.
Keskus, Pajupuron yhteishyvä oli neljässä eri paikassa ja sitä santrasivat seppä Vuorisen emäntä pajan tuntumassa, Elli Svan, Lempi Salmela ja myöhemmin Annikki Tarvainen.
Kahtena eri kautena hoiti toimea ikilupsakka Meeri Piesanen. Keskuksen-Meeri oli joskus hajamielinen. Eräs tyttö aikoi soittaa kotinsa sairaasta lehmästä eläinlääkäri Ikkalalle. Puhelu meni pahaa aavistamattomalle, viattomalle anopintekeleelle. Olipa eläin jäädä ilman lääkkeitä, niin myykäksi meni tyttö. Ei ollut suulasta sorttia.
Vaikka puhelin on nykyään hienosti toimiba, on siitä se inhimillisyys ja romanttisuus pois. Ei silloin hyvään aikaan tarvinnut laseja nenälleen. yksi kammin kierto vaan ja elävä ihminen vastaisi. Sai kysyä, sataako vai paistaako. Muutahan he eivät kertoneetkaan. Hätätapaukset erikseen: ”eläinlääkäri on naapurissa, sieltä sen tavoittaa ja savu nousee siitä rakennuksesta, joka parhaillaan palaa.” -Nykyisin on puhelimet joka taloudessa. Ennen oli vähemmän. Sanaa juoksutettiin, eikä se vaikeaa ollutkaan, käytiinhän silloin enemmän naapureissa. Asiaa oli hevoskaupoista karkuun lähteneen riiarin kengän löytymiseen syrjätalon perunapellosta. Pyydettiinpä sanaa viemään naapurikylään silakkanelikon likoon panosta. Kaksi peninkulmaa oli liikaa. Ei viety.
Vielä pätkä tosikeskustelua äkkinäisen ja -päisen vanhan isännän kesken:
Isäntä: saisko sinne
Tuuraaja: ei ne ole kotona kumminkaan.
Isäntä: koetetaan edes.
Eivät olleet kotona.
Tuuraaja: siinä kuulitte.
Asiakkaat, jotka olivat aina oikeassa, koettivat kunnioittaa hoitajien kotirauhaa sunnuntaisin kirkkoajan ja puolelta päivin jouluaatosta Tapanin iltaan. Joulu on suuri juhla tänään, ehkä vielä jouluisempi silloin.
Hyvää joulua! Elsa ja Veikko Alapiha”
Kylän ensimmäinen puhelin oli Kivirinnassa (Pajupurontie 662). Juho Kivirinta oli pitkäaikainen jäsen kaupunginvaltuustoa edeltäneessä manttaalikunnassa.
Kivirinta on rakennettu 1900 ja hirsirakennus on laudoitettu 1958. Alunperin rakennuksessa oli isompi kuisti 1910-20-luvulla tien puolella. Pihan puolella pulpettikattoinen kuisti rakennettiin 1958. Kuva: Saarijärven museo. Valokuvaaja Eeva-Liisa Lahnala 1988.
Myöhemmin Pajupuron puhelinkeskus oli omassa rakennuksessaan Pellonpään talon tien risteyksessä Pajupurontien varteen. Hirvikankaalla oli oma puhelinkeskuksensa.