Pajupurosia oli mukana viemässä olympiatulta kohti Helsingin Olympiastadionia.

Olympiatuli saapui Saarjärvelle Karstulasta maanantaina 14.7. klo 9.05 ja luovutettiin äänekoskisille klo 12.30. Tuolla välillä oli 39 kappaletta kilometrin mittaisia viestiosuuksia, jotka juostiin tiukalla 5 min/kilometri -vauhdilla. Viestiosuudella oli yksi soihdunkantaja ja neljä juoksijaa soihtuvartiossa.

Pajupurosista Reijo Rossilla oli kunnia toimia soihdunkantajana yhdellä kilometrin mittaisella 28. osuudella klo 11.35-11.40. Soihtuvartioissa kyläläisistä mukana olivat ainakin Asko Rossi, Matti Rossi, Mauri Vilkas, Aaro Piesanen ja Alpo Reinikka.

Artikkelin lopussa on kaikki viestiosuudet; soihdunkantajien ja soihtuvartiossa juosseiden nimet.

Tässä on kokonaan Unto Silvennoisen “Olympiatuli on rauhan symboli: Helsingin kisojen soihtuviesti Saarijärven kautta”-artikkeliin, joka on julkaistu Saarijärven Joulu 2002 -lehdessä.

Vuoden 1952 olympialaiset olivat koko kansan tapahtuma, odotettu ja toivottu. Niiden merkitys sodasta toipuvalle kansalle ja sen itsetunnolle oli mittaamaton. Saarijärvi sai olla asiassa mukana monia muita läheisemmin. Olympian soihtuviestihän kulki pitäjämme läpi. Viestin sanoma ja symboliikka tunnettiin. Koko pitäjä eli vahvasti mukana. Mukana olleen koulupojan näkökulmasta yritän muistella tapahtumaa sitomalla sen olympia-aatteeseen ja tulen ja soihtuviestin symboliikkaan. Se selittää, miksi asia oli meille tärkeä.

Arvostetun äidinkielen opettajamme Pekka Mattilan oppeja uhmaten aloitan antiikin Kreikasta. Väliotsikointi mahdollistaa hypyn halutulle aikakaudelle. Takaisinkin voi palata.

Antiikin Olympiakisat, niiden perintö ja ihanteet

Yli tuhannen vuoden ajan Hellaassa järjestettiin neljän vuoden – olympiadin – välein uskonnollinen juhla urheilukilpailuineen. Voittoa pidettiin suurimpana onnena, mikä kuolevaista ihmistä voi kohdata. Palkintona oli öljypuinen seppele ja kolmen voiton jälkeen voittajalle pystytettiin patsas Olympiaan. Osanottajat tulivat aluksi Kreikasta, roomalaisella ajalla koko Rooman valtakunnasta, siis koko silloisesta tunnetusta maailmasta. Ihmiset ovat sotineet kautta aikain. Hellaan kisat olivat rauhan juhla. Niiden aikana ja kolme kuukautta ennen vallitsi ekekheiria, olympiasopu, Pax olympica, olympian jumalrauha.

Rooman keisari sulki vuonna 393 jKr. kisalehdon pakanallisena. Seuraaja vielä tuhosi alueen, jonne urheilupaikkojen lisäksi oli rakennettu mm. mahtava temppeli ja Zeuksen patsas. Joen virtauksen muuttuessa alue vielä hautautui hiekkakerroksen alle. 1870-luvulla alueella aloitettiin kaivaukset ja Olympia paljastettiin. Sen innoittamana syntyivät nykyiset olympiakisat, joiden isä oli ranskalainen historian lehtori, paroni Pierre de Coubertin. Ensimmäiset kisat pidettiin Ateenassa 1896.

Sorto-ja itsenäisyyspolitiikkaa

Olympiaideologian vastaisesti olympiakisoja on kautta aikain käytetty suurvaltapolitiikan välikappaleena. Suomi on ollut pelinappulana, se on kärsinyt mutta se on myös hyötynyt. Suomi osallistui ensimmäisen kerran vuonna 1906 A teenan ns. välikisoihin. Niiden sekä Lontoon (1908) ja Tukholman (1912) aikaan se kuului suuriruhtinaskuntana Venäjään. Elettiin sortokautta. Ateenassa venäläiset yrittivät pakottaa Suomen joukkuetta omaan ryhmäänsä. Avausmarssilla suomalaiset kuitenkin karkasivat ja seikkailivat milloin Itävallan, milloin USA:n joukoissa.

Lontoossa venäläiset kielsivät joukkuettamme käyttämästä omaa lippua, edes maille kuuluvaa tunnuskilpeä ei saanut käyttää. Löytyi kuitenkin pala pahvia, johon tekstattiin FINLAND.

Yleisö tunsi kulissien takaisen juonittelupelin ja puhkesi raikuviin suosionosoituksiin. Sen sanotaan olleen Suomen suurin voitto kisoissa. Tuli toki mitalejakin. Kultaa, hopeaa ja kolme pronssia. Tukholmassa peli koveni. Suomella ja Böömillä (tsekeillä) oli itsenäinen asema KOK:ssa. Venäjä ja Itävalta halusivat sen poistaa. Kyse oli ennen muuta marssijärjestyksestä ja voittolippujen nostamisesta. Paroni de Coubertin sai aikaan kompromissin. Suomen ja Böömin on marssittava “suurten isänmaidensa” perässä ilman omaa lippua. Jos joku voittaisi, salkoon nousisi “suuren isänmaan” lippu ja sen alle Suomen tai Böömin pienoislippu.

Tukholmassa tulokset sitten puhuivatkin puolestaan. “Suuren isänmaan” lippu sai ehtimiseen nousta salkoon Suomen pienoislipulla lisättynä. Kansainvälinen lehdistö kyllä asian huomasi. Sanotaan, että Suomi juostiin maailmankartalle, mutta juoksu ei jä ä nyt ainoaksi menestyneeksi lajiryhmäksi. Suomen painijat päihittivät yksin koko muun maailman. Tukholman jälkeen venäläisten hyökkäykset kovenivat. Itsenäinen Suomi haluttiin sulkea pois olympiakisoista. Venäjän ulkoministeriö koetti taivuttaa de Coubertinia. Tämä kieltäytyi. Kähmintä jatkui ja monien välivaiheiden jälkeen KOK:n kongressissa Pariisissa 15.6.1914 Suomi ja Böömi pyyhittiin pois olympiakansojen joukosta. On selvää, että ratkaisu herätti katkeruutta.

Vuoden 1916 kisat oli päätetty pitää Berliinissä. Suomalaiset päättivät, että ”paita housujen päällä” sinne ei varmasti mentäisi. Niin kuin ei sitten mentykään. Tosin eivät menneet muutkaan. Olympian rauhaa ei kunnioitettu. Anvverpenissä 1920 sitten saatiin käyttää jo siniristilippua. Heti ensimmäisenä päivänä Suomen pojat kiskaisivat keihäässä nelosvoiton. Lippua eivät järjestäjät vielä tunteneet eikä sitä tahtonut löytyä. Mutta se tunnettiin kisojen lopussa.

Maailmansota oli vienyt ihmisten mielistä suomalaisten Tukholman menestyksen. Nyt se taas muistettiin. Kansainvälinen lehdistö hehkutti asiaa.

Suomi sai kiistattoman paikan olympiakansojen suuressa perheessä. Poikasina me luimme noita tarinoita kuin seikkailukertomuksia ikään – jollaisia, joskin tosia, ne olivatkin. Urheilun osuus kansakunnan itsenäisyyden ja identiteetin kannalta oli yleisesti tunnettuja hyväksytty. Se selittää, miksi vuoden 1952 Helsingin kisat olivat meille tärkeät. Olivatko tuon ajan urheilijat terroristeja,

kun he pullikoivat keisaria ja laillista esivaltaa vastaan samoin kuin tsetseenikapinalliset tänään? Eivät olleet. He kamppailivat radoilla, painimolskeilla ja muilla areenoilla puhtain asein mielivaltaa vastaan. Ja voittivat – meidän onneksemme. Suomalaisten urheilijain teot tekivät todella vaikutuksen maailmalla. Sen ovat nähneet monet ikäisemme. Olin vuonna 1972 jonkin aikaa Iso- Britanniassa. Asuin hetken aikaa pienehkön paikkakunnan hotellissa Skotlannissa. Isäntä kutsui minut yksityispuolelle vieraakseen vain siksi, että olin suomalainen ja hän kerran – noin 50 vuotta aiemmin – oli ”omin näkevin silmin” saanut nähdä “The Great Paavo Nurmi” juoksevan. Nyt hän oli sokea, mutta tapahtuma oli ollut suurinta hänen elämässään. Sellaisena hän muisti sen vielä vuosikymmenien jälkeen.

Suomen loistava menestys toi haaveet omista kisoita.

Ateenassa vuonna 1906 tuli neljän miehen joukkueella kaksi kultaa ja yksi pronssi. Lontoon tulos oli viisi mitalia. Tukholmassa 1912 Suomi lopullisesti “juostiin maailmankartalle” : 9 kultaa, 8 hopeaa ja 9 pronssia. Kun tulokset vain paranivat 1920 Antwerpenissä (15 kultaa, 10 hopeaa, 10

pronssia) ja 1924 Pariisissa (14 kultaa, 10 hopeaa, 10 pronssia) syntyi ajatus omien kisojen saamisesta Suomeen. Vuonna 1927 perustetaan Stadion-säätiö. Rahaa saadaan arpajaisilla. Helmikuussa 1934 aloitetaan työt. Peruskivi muurataan 8.6.1936 ja tasavallan presidentti Kyösti Kallio vihkii uuden, uljaan urheilupyhätön 12.6.1938. Stadion siis rakennettiin vaiheessa, jolloin kisoista vasta haaveiltiin. Helsinki haki kisoja vuodelle 1940. Asiasta äänestettiin Berliinissä 1936. Paikalla olleet pitivät Helsinkiä ykkösenä, mutta poissaolevat ratkaisivat valinnan Tokion hyväksi. Vuonna 1938 Tokio kuitenkin ilmoitti luopuvansa kisoista Kiinan kanssa käymänsä sodan vuoksi. KOK tarjoaa kisoja Helsingille, joka on valmis ”kuin lukkari sotaan” .

Pax olympica, Hellaan ekekheiria ei taaskaan ole kunniassa. Saksa hyökkää Puolaan. Neuvostoliitto vaatii Suomelta aluevaihtoja. Mainilan laukaukset ammutaan 30.11.1939. Moskovan rauha solmitaan 13.3.1940. Kunniakkaat 105 päivää ovat takana, mutta suomalaiset eivät vieläkään peruuta kisoja. Vasta 23.4.1940, jolloin maailman palo oli jo pitkällä, mm. Tanska miehitetty ja Norja pääosin vallattu, XII olympiadin järjestelytoimikunta ilmoittaa KOK:lle peruuttavansa kisat. Vuonna 1945 rauha palaa maailmaan.

XIV olympiadi vuonna 1948 järjestetään Lontoossa ja talvikisat Sankt Moritzissa. Suomi ilmoittaa olevansa valmis järjestämään 1952 kisat. Ratkaisevassa äänestyksessä Tukholmassa 17.6.1947 tulos on tiukan takana. Ensimmäisessä äänestyksessä äänet eivät riitä, mutta toisessa tulee tarvittava

niukka enemmistö. Tulos oli Erik von Frenckellin diplomatian voitto. Se oli urheiluhullulle kansalle riemun ja juhlan aihe. Tieto sai Suomessa siniristiliput hulmuamaan.

Olympiatulen symboliikkaa

Tuli merkitsi antiikin kreikkalaisille jatkuvuutta ja ikuisuutta. Se symboloi ihmisen henkisiä kykyjä, oli osa ihmishengen kehityksen historiaa. Tuli, soihtu ja soihtu viesti olivat kuuluneet jo antiikin Olympian kisoihin. Niistä tuli symboli myös uuden ajan olympialaisille. VI olympiadi vuonna 1916 piti järjestettämän Berliinissä. Tukholman kisojen jälkeen Pierre de Coubertin jätti niitä varten viestin, jossa hän vetosi vastuuseen vaalia liekin perinnettä. Berliini ei järjestänyt vuoden 1916 kisoja. Hellaan ekekheiria ei toiminut. Maailma paloi. Vuoden 1928 Amsterdamin kisoissa tuli sytytettiin erityiselle alttarille. Tapa vakiintui seuraavissa Los Angelesin kisoissa. Amsterdamissa stadionille rakennettiin ensimmäisen kerran myös torni, jonka huipulla tuli paloi kisojen ajan.

Kreikkalainen arkeologi ja kirjailija Aleksander Filadelfeos esitteli vuonna 1935 saksalaisille ajatuksen, että olympiatuli olisi sytytettävä peilin avulla auringon säteistä Olympiassa, ei

missään muualla eikä millään mekaanisella tavalla. Berliinin kisoihin tuli sytytettiinkin niin ja tuotiin soihtuviestinä Ateenan, Sofian, Belgradin, Budapestin, Wienin ja Prahan kautta. Tapa

on vakiintunut sen jälkeen. Saksan liittokansleri myönsi idean isälle mitalin ja kunniakirjan. Tämä kieltäytyi, sillä Saksa oli ryhtynyt sotatoimiin ihmiskuntaa vastaan. Sytytystilaisuudesta 20.6.1936 silloin 75-vuotias Pierre de Coubertin lähetti viestin, jossa hän pyysi rauhaa. Viesti meni taas kuuroille korville. Berliinin kisat olivat loistokkaat, mutta Saksan toiminta oli jo silloin Olympian hengen vastaista. Pian oltiin taas maailmansodassa. Helsingin 1940 ja Tokiolle jo uudelleen myönnetyt 1944 kisat jäivät pitämättä.

Helsingin olympiatuli saatiin Olympiasta ja Lapin keskiyön auringosta

Helsingin olympiatuli suunniteltiin aluksi sytyttää vain Lapissa keskiyön auringon säteistä. Tammikuussa 1952 tuli päätettiin kuitenkin tuoda pelkästään Kreikan Olympiasta. Helmikuussa päätös purettiin ja ratkaisuksi tuli Olympian ja Lapin keskiyön auringon tulien yhdistäminen. Olympian lehdon tuli sytytettiin 25. kesäkuuta. Se tuotiin Olympiasta Ateenaan soihtuviestinä, sieltä SAS:n lentokoneella Tanskan Älborgiin, edelleen soihtuviestinä Kööpenhaminaan, lautalla Malmöön ja juosten Ruotsin halki Haaparannan ja Tornion rajalle. Toinen tuli sytytettiin Lapissa, Pallastuntureiden Taivaskerolla keskiyön auringon säteistä 6.7. Sieltä se Kittilän ja Rovaniemen kautta tuotiin Tornioon, missä Hellaan ja keskiyön auringon tulet

yhtyivät. Matka jatkui Kemin, Kokkolan, Kyyjärven ja Karstulan kautta Saarijärvelle, sieltä  Äänekoskelle, Jyväskylään, Tampereelle, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin, mihin se saapui 19.7.

Kenen idea keskiyön auringon tuli oli, siitä en ole saanut varmaa tietoa. Lapin tulesta luopumispäätöksen purkamisen sai aikaan kenraali Yrjö Valkama. Luulen, että taustalla vaikutti myös Kemi-yhtiön idearikas, legendaarinen metsäpäällikkö, metsäneuvos Jarl Sundkvist, “Sunkku”, ”Lapin keisari” ja “leivän isä” , Helsingin Sanomien pakinoitsija “Kairankiertäjä” . Tulen Taivaskerolla sytyttää joka tapauksessa visakoivuvartiseen hopeamaljaan Sunkku. Sitä lähtee ensimmäisenä kuljettamaan toinen Kemi-yhtiöläinen, Pekka Niemi, vuoden 1937 viidenkympin hiihdon maailmanmestari. Rovaniemelle viestin tuo vuoden 1948 Sankt Moritzin yhdistetyn hopeamitalisti Martti Huhtala. Kreikasta tulevan viestin ottaa ruotsalaisilta vastaan Ville Pörhölä, vuoden 1920 Antwerpenin kuulan kultamitalisti, “Röyttän Karhu”. Väitteen, että Taivaskeron tuli olisi sytytetty tulitikuilla tai muilla kepulikonsteilla, on Helsingin Sanomissa 12.7.2002 kumonnut Niilo Siltamaa. Pilvisen sään vuoksi syttymistä varmistettiin kyllä fosforilla, mutta ei tulitikuilla. Asian on minulle kertonut myös Taivaskerolla paikalla ollut Senni Sarapää, ”Sunkun” pojan Uolevi Sarapään vaimo.

Olympiastadionille soihdun tuoja pidettiin viime hetkeen saakka hyvin varjeltuna salaisuutena. Paavo Nurmi, kaikkien aikojen juoksija, kuusinkertainen kultamitalisti, jolta ruotsalainen

kansainvälisen urheiluliiton puheenjohtaja oli evännyt mahdollisuuden kruunata uransa maratonilla Los Angelesissa, oli vahva ehdokas tähän kunniatehtävään. Sitkeästi liikkui kuitenkin arvailu, että soihdun toisi stadionille Urho Kekkonen, pääministeri, entinen urheilija ja urheilujohtaja, mm.

SUL:n puheenjohtaja ja Los Angelesin kisojen joukkueenjohtaja. No Nurmihan viestin tuo, sytyttää stadionin liekkimaljan ja antaa soihdun edelleen stadionin torniin vietäväksi. Seuraavat 72 metriä ylöspäin sitä kuljettaa neljä eri urheilijaa. Tornin tulen sytyttää Hannes Kolehmainen, ”hymyilevä Hannes”, Tukholmassa Suomen maailmankartalle juossut. Siellä kultaa 5000 m, 10000 m ja maastojuoksusta, Antwerpenistä vielä maratonilta.

Helsingin kisat olivat suurimmat siihen mennessä järjestetyt. Neuvostoliitto oli ensi kertaa mukana. Myös Saksa ja Japani, jotka hyökkääjinä eivät vielä olleet Lontoossa, olivat nyt kisoissa. Osanottajamaita oli 69. Edellinen ennätys 59 oli Lontoosta. Myös osanottajien määrä 4925 löi Lontoon ennätyksen 819 hengellä. Vielä Melbournen kisatkin jäivät Helsingin jälkeen

niin maiden kuin osanottajien määrässä. Maksaneita katsojia Helsingin kisoissa oli 1 376 512. Kisojen on sanottu olleen viimeiset ns. “oikeat” olympialaiset.

Viesti Saarijärvellä

Saarijärvellä – kateellisten naapurien mukaan Mahtijärvellä – asiat haluttiin tehdä hyvin. Urheilun harrastus pitäjässä oli korkealla. Juhannuskisat ja muutkin tapahtumat saivat väen liikkeelle. Omien urheilijoiden taso oli hyvä. Tehtävässä onnistuttiin. Viesti otettiin vastaan karstusilta pitäjän rajalla maanantaina 14. heinäkuuta kello 9.05 ja se luovutettiin äänekoskisille kello 12.30. Aikataulu muualla oli 5 – 6 minuuttia kilometriä kohti. Saarijärvellä se oli 5 minuuttia. Näin kai siksi, että saatiin aikaa urheilukentällä järjestettävään juhlaan. Kun tuli vielä vaihdossa siirrettiin soihdusta toiseen, todellinen juoksuaika jäi reilustikin alle viiden minuutin.

Vauhti ei tietysti ollut ongelma juoksijoille. Mutta mukana oli myös urheilijoita, joiden laji oli muu kuin kestävyysjuoksu, myös naisia. Kun vielä soihtu painoi melkoisesti, ei ole ihme, että vauhti tuotti joillekin tiukkaa. Aikataulua oli painotettu ja siinä haluttiin pysyä. Soihtu tuli Tapperin Markon vetämälle osuudellemme Kolkanlahdessa pari minuuttia myöhässä. Lähdettäessä Marko tuumasi, että eiköhän pojat oteta aika kiinni. Katsoin kelloani, josta ajan pystyi melko tarkasti lukemaan.

Luovutimme viestin Rito-Pentille tasan kolmen minuutin kuluttua. Joukko juoksi koko ajan tiiviissä muodossa samaa tahtia askeltaen. Vasta viime kesänä uskalsin puhua asiasta samassa vaihdossa juosseen Matti Rossin kanssa. Hän tunnusti saman kuin minäkin, jos ei olisi ollut kyse kunniatehtävästä, olisimme jääneet porukasta.

Kirjattua tietoa tapahtuman vastuuhenkilöistä en ole löytänyt. Kokonaisvastuu lienee ollut kunnalla, päävastaajana kunnanjohtaja Santeri Tulkki. Viestiosuudet oli jaettu urheiluseurojen, Pullistuksen, Ponnen, Saarijärven Naisvoimistelijoiden ja Lanneveden Sampon kesken. Osuuksilla oli soihdun kantajan lisäksi neljän hengen viestivartiot. Viimeisellä osuudella vartio oli peräti 12-miehinen.

Olin Pullistuksen silloisen puheenjohtajan Oiva Vihtalahden apulaisena viestin järjestelyssä. Tehtäväni oli vastata vaihtojen aikataulusta ja valmiiksi urheiluasuun pukeutuneena mennä sinne,

missä kulloinkin miestä tarvittiin. Oivan uudella Mersulla ajoimme viestin edellä ja tarkistimme vaihdot. Juoksin osuudet 18 ja 38 ja olin lipunnostajana urheilukentän juhlassa. Minulla on se käsitys, että Vihtalahdella olisi ollut kokonaisvastuu viestin suunnittelusta ja rehtori Erkki Mustakalliolla urheilukentän ohjelmasta. Sampo-lehdestä käy ilmi, että opettaja Ilmari Mäkeläinen, kirkonkylän kansakoulun johtajaopettaja vastasi koululaisten kunniavartiosta urheilukentällä. Jos jollakin on asiasta tietoa, museo ottaa sitä mielellään vastaan. Järjestelytoimikunta oli tehnyt hyvää ennakkotyötä. Yhteydet ja yhteistoiminta pelasivat. Aikataulut toimivat täsmällisesti ja tapahtuma kokonaisuutena oli onnistunut ja mieliinpainuva.

Urheilukentän juhla

Urheilukentälle oli varattu 2500 pääsylippua. Ne loppuivat kesken. Pitäjä oli juhlaliputettu. Naiset Sampossa olleen toivomuksen mukaisesti suurelta osin kansallispuvussa. Kansakoulujen ja Yhteiskoulun oppilaat muodostivat kentälle suuren vartiorenkaan. Soihtujuhlassa kuuluttajana toimi rehtori Erkki Mustakallio. Lyhyet puheet pitivät olympiatoimikunnan jäsen Aatos Vuolle-Apiala ja kunnanjohtaja Santeri Tulkki. Musiikista vastasi Äänekosken Työväenyhdistyksen soittokunta ja Lippulaulun osalta lisäksi yleisö. Vihtori Tapper, itsekin entinen menestynyt urheilija ja menestyneen veljessarjan isä, toi viestin kentälle ja sieltä sitä lähti viemään hänen nuorin poikansa Yrjö. Näin symboloitiin jalon, oikean urheiluhengen siirtymistä sukupolvelta toiselle, isältä pojalle.

Maamme-laulu saatteli viestin kohti Äänekoskea. Sampo-lehti arvioi viestin koko katsojamääräksi 6000-7000 henkeä. Arvio lienee mieluummin pieni kuin yläkanttiin. Keskustassa oli katsomon lisäksi tiekin tupaten täynnä väkeä. Lähes yhtenäinen ihmiskuja Mannilan männiköstä Paskomäelle saakka. Muuallakin seuraajia oli kautta koko 40 kilometrisen pitäjän osuuden. Viesti oli koko pitäjän yhteinen tapahtuma. Sinne tulivat kaikki vauvasta vaariin. Eikä tultu autoilla, tultiin jalan tai polkupyörillä, jotkut toki hevosellakin.

Miten tuolloin elettin ja saatiin tietoa.

Pielavedellä asuttiin vuonna 1951 vielä kahdessatoista savupirtissä, olympiavuonna enää viidessä. Saarijärvellä savupiippu oli jo joka mökissä, mutta muuten asuminen ja olot poikkesivat suuresti nykyisistä. Uuni. takka ja puuhella olivat lämmönlähde. Muutamia keskuslämmitystaloja oli, nekin puulla lämmitettäviä. Vesijohto ja viemärikin olivat vielä harvinaisia puhumattakaan suihkuista tai sisävessoista. Suuri osa pitäjää oli vailla sähköä. Radiot olivat raskaita putkiradioita. Ne olivat jo melko yleisiä siellä, missä sähköä saatiin. Sähköttömällä alueellakin niitä oli, mutta hankalakäyttöisinä ne eivät olleet joka talon varusteita. Vasta myöhemmin tulivat ula-aallot ja “transistorit”, keveämmät, kuivaparistoilla toimivat, helppokäyttöisemmät radiot.

Helsingin lehdet tulivat päivän myöhässä eikä niitä juuri tilattu. Keskisuomalaisen peitto oli puoluekannasta riippumatta suuri.

Olympiahistorian alkuajoista Ateenasta Berliiniin saimme tietoa kirjaston kirjoista, joita “Ukko” eli opettaja Aimo Ritoniemi meille omien kommenttinsa kanssa mieluusti lainaili. Sankt Moritzin ja Oslon talvi- ja Lontoon ja Helsingin kesäkisat kuuntelimme korva höröllä radiosta. Siellä Martti Jukolan sinivalkoinen ääni oli muuttunut Pekka Tiilikaisen samanväriseen. Paavo Noponenkin teki debyyttinsä juuri Helsingin kisoissa. Tietoa siis saatiin ja kansa sen myös vastaanotti ja omaksui. Urheilun ja erityisesti olympiakisojen merkitys Suomelle tunnettiin ja tunnustettiin. Merkitystä oli silläkin, että median tarjontaa muilta urheilun aloilta ei ollut nykyistä määrää. Ei ollut formuloita, ei jääkiekkoa, tennistä.

Kisojen merkitys Suomelle ja Saarijärvelle

Olympialaisten merkitys suomalaisten itsetunnolle, kansainvälistymiselle ja talouden nousulle oli kiistaton. Niistä oli haaveiltu. Niitä oli odotettu. Urheilijoittemme menestys oli monille pettymys. ”Vain” 22 mitalia eli 6 kultaa, 3 hopeaa ja 13 pronssia ei tuntunut riittävän etenkin kun juoksuissa jäätiin kokonaan ilman ja yleisurheilussakin vain yhteen vaivaiseen keihään pronssiin, tosin pitäjän oman pojan tuomaan.

Kisat ja niiden hyvät järjestelyt huomattiin maailmalla. Suomen tunnettuus ja myönteinen kuva maailmalla lisääntyivät. Alettiin päästä ulos siitä umpiosta, johon sodan jälkeen olimme jääneet. Kolme vuotta myöhemmin Suomi oli YK:n ja Pohjoismaiden neuvoston jäsen.

Saarijärviset pärjäsivät kisoissa hyvin vaikka Topi Hyytiäisen pronssi olikin monille pettymys. Kultaa odotettiin ja siihenkin oli hyvät mahdollisuudet. Myös Karvosen Veikon maratonin 5. sija oli Hannu Postin 10000 metrin ja Olavi Rinteenpään 3000 esteiden 4. sijojen jälkeen parasta juoksuantia.

Samaan kesään sattui Armi Kuuselan kruunaus Miss Universumiksi. Viimeinen sotakorvausjuna Venäjälle vihelsi syksyllä. Saarijärvi oli ja on metsäpitäjä. Sen oloihin vaikutti Korean sota. Sota rikkoi olympialaisia periaatteita, mutta se oli kaukana eikä vaikuttanut Helsingin kisojen onnistumiseen. Se lisäsi maailmalla puun tarvetta ja nosti huimasti kantohintoja jo ennen olympialaisia.

Pitäjään tuli palkkatyötä ja rahaa liikkui eri lailla kuin mihin oli totuttu. Rakentaminen elpyi, siirtolaisille ja rintamiehille raivattiin peltoja ja rakennettiin

taloja ja talousrakennuksia. Rautatietä rakennettiin. Vaikka korttiaika ei vielä ollut historiaa, tavaraa alkoi jo saada ja puute hellittää. Elettiin sekä taloudellisesti että henkisesti rikastuvaa aikaa.

Olympialaisilla oli tähän oma kiistaton osuutensa. Olen vuonna 1987 törmännyt samanlaiseen käsitykseen olympiakisojen merkityksestä kansojen itsetunnolle ja talouden kehitykselle. Olin kansainvälisen hiihtoliiton FIS:n edustajana Kazakstanissa. Siellä oli myös serbialainen yliopiston professori, joka oli ollut kilpailun johtajana Sarajevon kisoissa 1984. Parin viikon aikana, jotka yhdessä vietimme, hän ei lakannut ylistämästä sitä merkitystä, joka kisoilla oli koko Jugoslavialle.

Vuonna 1989 olin FIS:n kokouksessa Jugoslaviassa, maisemiltaan ja historiallisilta rakennuksiltaan satumaisen kauniissa Dubrovnikissa. Totesin saman elämänuskon, josta professori oli minulle kertonut. Traagista on, että pian sen jälkeen veli hyökkäsi veljeään vastaan Jugoslaviassa. Erityisesti

juuri tuo historiallinen, kaunis kaupunki tuhottiin, puhumattakaan tuhansista ihmiskohtaloista. Olympian rauhan sanoma ei ollut sielläkään mennyt perille. Hellaan ekekheiria, olympiasopu, latinan pax olympica, rauhan, kansainvälisen yhteistyön ja rotujen tasa-arvon aate, joihin Pierre de Coubertin tuon tuostakin vetosi, ovat toistuvasti saaneet väistyä suurvaltain etujen ja politiikan tieltä. Mutta sen ei pidä meitä lannistaa. Olympian ihanteet ovat edelleen tavoittelemisen arvoisia. Ne ovat lähellä Joulun sanomaa.

Olympiasoihdun viestiosuudet Saarijärven kunnan alueella:

1. viestiosuus, kello 9.05 soihdunkantaja: Aaro Rämänen. Soihtuvartio: Asko Kauppinen, Raimo Oikari Keijo Kauppinen, Voitto Mustamäki
2. viestiosuus, kello 9.10 soihdunkantaja: Mauno Rämänen. Soihtuvartio: Aimo Muittari, Reijo Kuusinen, Viljo Muittari, Pekka Lauttamäki
3. viestiosuus, kello 9.15 soihdunkantaja: Martti Niininen. Soihtuvartio: Erkki Niininen, Ilmari Tapper. Aarne Kansanaho, Pentti Kauppinen
4. viestiosuus, kello 9.20 soihdunkantaja: Unto Päiviö. Soihtuvartio: Paavo Lahtinen, Santeri Majuri, Leo Pelkonen, Onni Oksanen
5. viestiosuus, kello 9.25 soihdunkantaja: Jussi Pirttiniemi. Soihtuvartio: Rauno Kuusinen, Pauli Piispanen, Aaro Kauppinen, Kauno Sironen
6. viestiosuus, kello 9.30 soihdunkantaja: Toivo Hiekkala. Soihtuvartio: Matti Saranen, Aarne Tuominen, Heikki Rutanen, Lauri Kauppinen
7. viestiosuus, kello 9.35 soihdunkantaja: Kain Tapper. Soihtuvartio: Viljo Valtonen, Sakari Järvinen, Eero Linja, Pentti Tarvainen
8. viestiosuus, kello 9.40 soihdunkantaja: Lauri Merruntaus. Soihtuvartio: Jussi Merruntaus, Matti Heinäniemi, Matti Merruntaus, Tuure Kauppinen
9. viestiosuus, kello 9.45 soihdunkantaja: Kalevi Kantalainen. Soihtuvartio: Mauno Kinnunen, Eemi Ruukki, Antero Rutanen, Tapani Akselin
10. viestiosuus, kello 9.50 soihdunkantaja: Aarne Leppämäki. Soihtuvartio: Kauko Salo, Ensio Silvennoinen, Pekka Turkka, Tauno Kankainen
11. viestiosuus, kello 9.55 soihdunkantaja: Yrjö Toikkanen. Soihtuvartio: Matti Tapper, Paavali Marttila, Voitto Hummer, Voitto Astola
12. viestiosuus, kello 10.00 soihdunkantaja: Eero Kinnunen. Soihtuvartio: Taisto Kirveslahti, Erkki Hänninen, Soini Kinnunen, Ilpo Vesterinen
13. viestiosuus, kello 10.05 soihdunkantaja: Mikko Riihimäki. Soihtuvartio: Mikko Hänninen, Asko Heiskanen, Arvo Salo, Matti Mannila
14. viestiosuus, kello 10.10 soihdunkantaja: Kaisa Kuorelahti. Soihtuvartio: Lilja Tuimala, Liisa Heiskanen, Arja Auvinen, Kaarina Hytönen
15. viestiosuus, kello 10.15 soihdunkantaja: Leena Toivonen. Soihtuvartio: Anni Paananen, Aino Saksholm, Sanni Savela, Lemmikki Turkka
16. viestiosuus, kello 10.20 soihdunkantaja: Sanni Peura. Soihtuvartio: Liisa Pirttiniemi, Liisa Nätti, Kaarina Jäntti, Marja Palmqvist
17. viestiosuus, kello 10.25 soihdunkantaja: Liisa Kangas. Soihtuvartio: Pirkko Hyytiäinen, Leena Raivola, Annikki Tukiainen, Maija Jylhä
18. viestiosuus, kello 10.30 soihdunkantaja: Marko Tapper. Soihtuvartio: Jyrki Mustakallio, Unto Silvennoinen, Seppo Matsi, Matti Rossi
19. viestiosuus, kello 10.35 soihdunkantaja: Pentti Ritoniemi. Soihtuvartio: Reino Hassi, Aatto Lehto, Arvo Moilanen, Veikko Ilola
20. viestiosuus, kello 10.40 soihdunkantaja: Reijo Järvinen. Soihtuvartio: Vilho Salmela, Veikko Varvikko, Aaro Haju, Aarno Hyytiäinen
21. viestiosuus, kello 10.45 soihdunkantaja: Kai Mäkinen. Soihtuvartio: Aulis Nurmisto, Pauli Lunttila, Yrjö Mieskonen, Mikko Kauppinen
22. viestiosuus, kello 10.50 soihdunkantaja: Pentti Repo. Soihtuvartio: Matti Lunttila, Osmo Kankainen, Unto Liimatainen, Aimo Rastas
23. viestiosuus, kello 10.55 soihdunkantaja: Adiel Paananen. Soihtuvartio: Heikki Rämänen, Mauri Vilkas, Vilho Leinonen, Veikko Kastolahti
24. viestiosuus, kello 11.00 soihdunkantaja: Vihtori Tapper. Soihtuvartio: Esko Rautakorpi, Seija Kalevi, Pekka Jäntti, Mirjam Lampinen

Pysähdys urheilukentällä 11.05-11.20

25. viestiosuus, kello soihdunkantaja: Urh.kenttä Yrjö Tapper. Soihtuvartio: Dagmar Eskelinen, Kimmo Chydenius, Aira Eskola
26. viestiosuus, kello 11.25 soihdunkantaja: Niilo Koiranen. Soihtuvartio: Simo Peltonen, Ipe Savela, Esko Savela, Pirkko Rutanen
27. viestiosuus, kello 11.30 soihdunkantaja: Kalevi Jäntti. Soihtuvartio: Risto Auvinen, Pasi Tulkki, Asko Rossi, Aaro Piesanen.
28. viestiosuus, kello 11.35 soihdunkantaja: Reijo Rossi. Soihtuvartio: Tapio Roikonen, Asta Loune, Kalervo Pihlainen. Helena Kalmukoski
29. viestiosuus, kello 11.40 soihdunkantaja: Kalle Honkonen. Soihtuvartio: Sisko Honkonen, Jyrki Nurmela, Mirjami Hurnevirta, Anneli Sihvonen
30. viestiosuus, kello 11.45 soihdunkantaja: Vilho Kuhmo. Soihtuvartio: Matti Kuhno, Pirkko Hyytiäinen, Esa Kuhno, Lempi Liimatainen
31. viestiosuus, kello 11.50 soihdunkantaja: Eino Eerola. Soihtuvartio: Lauri Silvennoinen, Liisa Marttila, Pertti Siitonen, Pirkko Honkonen
32. viestiosuus, kello 11.55 soihdunkantaja: Eero Kuorelahti. Soihtuvartio: Väinö Kuorelahti, Reino Pirinen, Olli Kuhno, Raimo Chydenius
33. viestiosuus, kello 12.00 soihdunkantaja: Veikko Kuorelahti. Soihtuvartio: Risto Savonen, Irma Mäkeläinen, Erkki Tuimala, Sisko Mäkeläinen
34. viestiosuus, kello 12.05 soihdunkantaja: Pentti Hänninen. Soihtuvartio: Heino Hyvärinen, Annikki Rimmi, Osmo Hyppönen, Aino Heinänen
35. viestiosuus, kello 12.10 soihdunkantaja: Osmo Pirttilä. Soihtuvartio: Reijo Tuimala, Elina Kuorelahti, Ilpo Piitulainen, Ellen Kuorelahti
36. viestiosuus, kello 12.15 soihdunkantaja: Tuomo Siitonen. Soihtuvartio: Kalevi Rautiainen, Teemu Savonen, Mauno Paananen
37. viestiosuus, kello 12.20 soihdunkantaja: Toivo Liimatainen. Soihtuvartio: Matti Pekkanen, Eeva Kuorelahti, Erkki Ruusila, Vappu Kuorelahti
38. viestiosuus, kello 12.25 soihdunkantaja: Martti Rosti. Soihtuvartio: Mauno Tuimala, Matti Rossi, Aarno Tavaila, Unto Silvennoinen
39. viestiosuus, kello 12.30 soihdunkantaja: Pentti Kalliokoski. Soihtuvartio: Pentti Ahonen, Alpo Reinikka, Onni Oksanen, Martti Niininen, Otto Möttönen, Paavo Lahtinen, Leo Pelkonen, Ilmari Tapper, Erkki Niininen, Santeri Majuri, Unto Päiviö, Pauno Paananen, Aarne Kansanaho.

 

 

Tarkemmat julkaisutiedot täällä: https://digi.kirjastot.fi/items/show/121350