80-vuotisjuhlapuhe

Pentti Pohjosen puhe Pajupuron Nuorisoseuran 80-vuotisjuhlissa 21.7.1991. Julkaistu “Saarijärven joulu”-lehdessä 1991.

Niin vihreä olit laaksoni — Pajupuro

 

Ihmisen aivoissa — kaljuuntuvankin pääkuoren alla on ihmeellisiä lokeroita. Eräs niistä säilöö musiikkia ja laittaa sitten soimaan aivan mielivaltaisesti vaikka vain säeparin jostakin laulusta ja soittaa sitä sitten aivan kiusaantumiseen saakka. En lainkaan ihmettele enää, vaikka terhakka vaimoni hyräilee tai laulaa ” Hei, tonttu-ukot hyppikää. . .” lattioita imuroidessaan heinäkuussa. — Toinen tai sama lokero tallentaa meihin kohdistuneen loukkauksen ja jurnuttaa sitä siellä aikansa tai tallentaa mielihyvää tuottaneen suoran tekstin.

Olen vuosia, vuosia sitten lukenut erään teoksen ja mielikuvissani sijoittanut sen Sinuun, Pajupuro, mittoja suurentaen ja saanut aikaan koululta katsoen laaksossa virtaavan joen ja laakson. Kirjan nimen neljä sanaa viehättivät, ne ovat oikeassa järjestyksessä ja ilmaisevat sisällöllisesti sen, mitä tunnen sinua kohtaan Pajupuro. Kirjan nimi on ” So green was my valley” , ” Niin vihreä oli laaksoni” . Kun tätä puhettani aloin miettiä, sieltä ne tulivat taas: ” Niin vihreä oli laaksoni” .

Kansakoulunopettajiksi maaseudulle

Haimme Pajupurolle sattumalta vuonna 1953. Sattuma on minulle sana, josta olen lukenut jonkun viisaan sanoneen, että se on tapahtuma, jossa Jumala haluaa pysyä näkymättömissä. Olimme tulleet maaseutumaisemassa olevalle koululle. Tyypillistä sinulle Pajupuro on mielikuvissani Pajulampi-Pajupuro-Rimmin lampi-Murronjoki-peltomaisema.

Karjaa kaikkien talojen pelloilla, meilläkin navetta luontoisetuna. Ei vain tullut ostetuksi edes härkiä sinne, kuten eräs edeltäjämme, joka oli oppilaiden suureksi riemuksi jäänyt niitä joskus oppitunniksi harjaamaan. Lisäksi olivat hyvät marja- ja sienimaat Pajulammen takaa aina Retkukydölle saakka.

Kun lämmitit koulun vanhan saunan, kannoit puut, hait veden Pellonpään vinttikaivosta, teit vastan, siinä oli sitä, mitä Australian suomalainen kaipaa kotimaastaan: ”Lapsoset ketterät kotihaasta. . .”Talvella lumihangen keskellä vedenkannossa ja vaimon huuhdellessa kylmällä vedellä lapsenpyykkiä, laulu saattoi olla ehkä jokin muu.

Pajupuron kansakoulu

Koulu oli silloin muuttunut kolmiopettajaiseksi kansakouluksi. Oppilaat olivat omalla kyläkoululla 7 luokkaa, minkä lisäksi jatkokoulua määrätty tuntimäärä, joka oli 8.

luokka, useimmiten iltapäivisin. Suurimmillaan oli noin 120 oppilasta. Ei tarvittu kuljetuksia, ei kyydityksiä, ja talvisin usein ihailimme, kun ensimmäisinä koulun pihaan alkoivat saapua pakkasaamuinakin hiihtäen kaulaliina suun edessä mm. Ihanaisen, Porrin ja Hännisen lapset pitkistä matkoista, — eikä poissaoloja ollut.

Opettaja oli silloin opettaja, eikä virkamies, jollaisiksi mekin muutuimme ajan mukana ja joka ei tee mitään ilman lisäkorvausta. Tuolta ajalta kertoo Naskalin mamman kysymys eräissä juhlissa: ” Tappeleeko ne opettajankin pojat?”, kun 3- ja 6-vuotiaat poikamme nahistelivat. Tappelivathan ne, niin kuin poikien pitääkin.

Ensimmäisinä pajupurolaisina tapasimme oppilaiden lisäksi johtokunnan. Suoma Peltoila oli silloin puheenjohtajana ja sitten Viljam Purola ja Matti Rimmi. Johtokunnilla oli silloin todellista valtaa päätösten teossa.

Opettajatoverimme oli Saimi Autere, joka piti I ja II luokkaa Pellonpään tuvassa vuosikymmenen lopulle ja joutui sen takia juoksentelemaan kodin, koulun ja Pellonpään välillä yhteiseen aamuhartauteen ja syömään silloiseen keittolaan. Näin vuosikymmenten jälkeen ajatellen minusta tuntuu, että meillä oli Saimi Autereen kanssa sama käsitys koulun tehtävästä, teimme työtämme kansankynttilän kutsumuksella, tunnollisuudella, antaumuksella ja rakkaudella. Siksi meillä on kahdeksan kertaa ” Enkeli taivaan”, kahdeksan kertaa ” Jo joutui armas aika” ja paljon yhteisiä työpäiviä niiden välissä. Ja luokka ja koulu oli kylän yhteinen.

Paitsi hyvä työtoveri Saimi Autere oli myös hyvä naapuri. Aina valmis auttamaan silloin, kun hätä oli suurin, esimerkiksi silloin, kun poikamme tuotiin kotiin synnytyslaitokselta ja minun olisi pitänyt heitä ruveta vannaamaan ensimmäisiä kertoja.

Hannes Autere

Hannes Autere oli hieno, vaatimaton naapuri, Pajupuron mestari, jota Saarijärvi ei ole koskaan arvostanut tarpeeksi, me silloin Pajupurolla eläneet ja hänet tunteneet kyllä. Hän loi taidetta innoittajana Pajupuro ja Saarijärvi, ja on ollut onni, että olen saanut häntä seurata läheltä. Tuotannon määrää ihmettelee aina Mäntässä käydessä. Hän loi taidetta, jota ymmärtää ja kunnioittaa tavallinen Matti Meikäläinen ja tavallinen Pentti Pohjonen, taidetta, jonka tavoitteena on säilyttää humoristisesti kansanomaista elämää ja toisissa teoksissa pyrkimys kohti kauneuden maailmaa. Ja innoittaja olit varmasti Sinä, Pajupuro.

Rimmin Antti

Seuraava tuttavuutemme tuli, kun heräsimme ensimmäisenä sunnuntaina nuorikkoni kanssa — olipa soma sana näin vuosikymmenten jälkeen. Katson ikkunasta ja Pellonpäästä kävelee tummatukkainen, suuri mies koulua kohti kolme suurta lanttua naatteineen kädessä. Hetken kuluttua ovi aukeaa hitaasti — arvaat silloin elänyt, että Rimmin Antti tuli toivottamaan opettajat tervetulleiksi. Kolmella lantulla. Sota oli noin 10 vuotta takanapäin, ja se oli Antilla usein mielessä. Enimmäkseen hän tuli ilmoittaen ensi sanoikseen, – hän ei nimittäin tervehtinyt koskaan eikä sanonut hyvästejä – että vihollinen hyökkää Tarvaalasta päin. Siksi suunnittelimme lentokonesuojat koulun kallioihin, sähkövirran Murronjokeen, javiimeinen keino oli pako Ruotsiin.

Antti kertoi kerran, että sähkölinjalla Konttikorvessa on paljon karpaloita. Lupasin lähteä seuraavana pyhänä ja ajattelin iltapäivää. Antti ilmestyi aamulla kello neljä kolistelemaan ja ilmoitti ensi sanoikseen, että nyt se on keuhkotauti eräässä emännässä, joka elää tänäkin päivänä. Karpaloita muuten emme löytäneet.

Antti oli huumormiehiä. Hän halusi ostaa Sinikan vaimokseen. Kun kysyin, paljonko hänellä on rahaa, hän ilmoitti olevan 230 mk pankkitilillä. Pyyntöni oli aluksi 300, pudotin sen vähitellen 240:een, mutta en sen alle, ja siksi Sinikka on vielä minulla eikä ole kaupan.

Antti vieraili silloin tällöin koko täälläoloajan. Joskus hän ilmestyi kesken tunnin, ja kävi kuuntelemassa päällimmäiset asiat. Opiskeluvuodekseni jätin Sinikalle Klubi 77 -askin Antille tarjottavaksi. Hän oli vieraillut usein, kun varsinkin sijaisenikin oli nuori nainen. Olen muistellut Anttia tässä, koska hän oli koko kylän yhteinen, hyväluontoinen persoona.

Maisteri

Toinen erityispersoona oli Maisteri. Häntä harvat näkivät, koska hän oli yöeläjä.Saattoi tulla kylään illalla 10-11:n aikaan, tosin harvoin kävi. Hän oli mustatukkainen, arka, hieno, suurikokoinen nainen, pitkä kaulahuivi. Esikoistamme hän kävi katsomassa, koska aikoi ottaa kasvattilapsia.

Hän oli todella maisteri, kuunteli ulkomaisia radiolähetyksiä, pääasiassa uskonnollisia. Kerran jouduin pahaan tilanteeseen, kun hän pyysi minua esittämään Veikko Revolle, joka teki muuraustöitä täälläpäin, että Veikko Repo muuraisi hänelle piironginmallisen uunin, jonka päällä voisi nukkua. Veikon kanssa sitten sommittelimme sanat, jotka kerroin Maisterille niin, ettei hän loukkaantunut.

Paastonajan hän vietti mökissään kuunnellen edellä mainittuja radiolähetyksiä ja keräsi sitä varten suuret määrät ruokaa, ennen kaikkea hedelmiä, jotka kävi Sepon kaupan takaa iltamyöhällä hakemassa.

Lisää naapureita

Luther kertoo hyvistä naapureista. Edellä olevien Autereen ja Pellon pään lisäksi haluaisin mainita — ja ne putkahtivat tuolta äsken mainitusta lokerosta, kun Heramäen juurella tätä miettiessäni kirjoitin. Sellaiset talot kuin Napsala, Kivirinnat,

Väliaho, Rimmit, Päivärinne, Tarvainen, Pajupuro, etäämpänä Kantola, Ilmonen, Härkönen jne. Ei ollut televisiota, ja aikaakin oli kai silloin -50-luvulla enemmän. Siksi kyläiltiin usein. Henkilöistä on muistettava vielä Iida ja Jalmari Laitinen

seitsemine poikineen, Alma Paananen ja Aino Autere kylässä käynteineen ja ruusukirjonnalla koristeltuine lakanoineen.

Kylä elää

Kylä eli elämäänsä. Kauppoja oli Osuuskauppa, Paavonseutu sekä Eeva ja Seppo Piesanen Pajupuron talon päädyssä. Myöhemmin tupaan Seppo järjesti oikein istuimet lankuista vuosikymmenen lopussa television katsojille, koska hänellä oli paikkakunnan ensimmäinen televisio.

Tarvittiin myös paja hevosvetoisten peltotyökalujen korjaukseen, viikatteiden yms. takomiseen. Pajan esineistön kerääjä Esko Härkönen tekee mieleni mainita häviävän perinteen säilyttäjänä.

Seppä-Vikke

Seppä Vihtori Vuorinen oli rauhallinen taitaja. Tällä kertaa haluaisin kertoa yhden tapauksen hänestä näille ensimmäisille pojilleni, jotka täällä koulussa oppilainani olivat. He ovat nyt yli 50-vuotiaita, ja minä en tiedä, minkä ikäisinä he koulunsa aloittivat, koska eihän siitä kauan ole, kun he pulpetissa istuivat.

Seppä-Vihtori tuli pyhäiltana ja sanoi, että pojille ei saa olla äkäinen. Kun kyselin syytä, selvisi, että jotkut teistä olivat kai soitelleet pirunviulua Viken ikkunan alla. Vikke oli luvannut kertoa opettajalle. Te olitte sanoneet, että ei hän uskalla mennä kertomaan. Mutta hän halusi näyttää, että uskalsi. Siksi Vikke tuli.

Ajattelin kuitenkin vähän säikäyttää teitä. Muistan hiljaisen luokan maanantaiaamuna. Kirjoittelin tavallista pitempään päiväkirjaa, paukautin sen kiinni ja sanoin: “Jaahah, pojat! Mistäs se läksy olikaan?” Enpä ole muulloin nähnyt niin helpottunutta luokkaa. Enkä vieläkään kysy, ketkä sepän ikkunan alla kävivät. Lupasin sen Seppä-Vikelle.

Yhteydet

Yhteydet olivat hankalat. Anttila ajoi aamuin Jyväskylään ja iltapäivällä kirkolle. Kelirikkoaikoina ei lainkaan. Ainoa mahdollisuus silloin oli käydä kirkolla jalan, pyörällä tai hevosella, kenellä se oli. Taksikaan ei päässyt Pajupurolle asti kaikkina aikoina. Huomattava parannus oli, kun Ilmari Varvikon ansiosta alkoi postiauto kulkea vuonna 1956 päinvastaisella aikataululla kuin Kivelän linja. Sekään ei kyllä auttanut kelirikkoon lainkaan.

Puhelinkeskus oli ihan oikea punainen tupa koulun tienhaarassa, ihan oikea käsivälitteinen sentraali ja siellä ihan oikea Sentraali-Santra. Sekin oli kotoista täällä. Käänsit kampea, Lempi tai Meeri vastasi: “Hetkinen, yhdistän.”

Nuorisoseura

“Niin vihreä oli laaksoni” sisältää maiseman, koulun, kyläläisten lisäksi myös nuorisoseuran, jossa saimme olla innokkaiden osallistujien parissa. Minulla on se käsitys, että kansamme on saanut sopivat suurmiehet juuri heitä tarvitsevaan aikaan. Agricola, Juteini, Arvvidsson, Snellman, Runeberg, Paasikivi jne. aivan kuin palat koottavassa palapelissä, jonka lopputulos on suomalaisuuden synty ja itsenäinen Suomi.

Samoin ovat syntyneet vapaat järjestöt juuri silloin, kun niitä on tarvittu, usein hädän hetkellä herättäen aatemaailmallaan suuret joukot mukaansa. Nuorisoseuraliikekin alkoi tältä pohjalta 1880—90-luvuilla Etelä-Pohjanmaalla ensisijaisesti poistamaan tapainturmelusta ja levisi nopeasti tullen jo vuosisadan lopulla Saarijärvellekin, ensiksi Mahlulle ja Lannevedelle.

Tullessamme Pajupurolle muistan nähneeni nuorisoseurantalon piirustukset ja tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta, että talo oli päätetty jättää rakentamatta. Toimintaan löytyi paikka aina sitä mukaa kuin oli tarvis. Keskustelukerho kokoontui kotoisasti eri taloissa. Koululla oli mahdollisuus toimia kerhojen, joista muistan askartelu-, shakki-, puutyö- ja pingiskerhon.

Puutyökerhosta muistan, että parasta siellä oli aina siivouksen jälkeen tapahtunut keskustelutuokio, jolloin pantiin maailman asiat järjestykseen poikien kanssa. Innostuksen kovuutta kuvaa taas muistikuva illasta, jolloin presidentti valittiin vuonna 1956. Ei maltettu sitä kuunnella, vaan pelattiin pöytätennistä.

Koska tuon muistan, luulen, että joko Tarvaisen Kaino oli minusta häviöllä tai minä voitolla. Varmaa kuitenkin on, että Urho Kekkonen voitti presidentinäänestyksen. Näytelmistä muistan Kiven Kihlauksen siitä, että Hannes Autere oli sitä katsomassa. Ohjaajia ei näytelmissä taidettu tarvita. Siksi Kihlaus meinasi mennä shovvksi, kun kauppias-Uolevi innostui liiaksi tappamaan russakoita, kun havaitsi, että yleisö oli pitänyt yhdestä sovitusta tappamiskohtauksesta.

Juhlista olivat kai pikkujoulut tärkeimmät. Pieni mielikuva niistä vuodelta -54. Olimme saaneet esikoisemme laitokselta sinä lauantaina ja ihailimme nukkuvaa ihmettä kynttilän valossa, ja kahvi oli valmista hellalla. Silloin ryntää, luulen, että tulijan etunimi on Maija ja kertoo, että näytöskappaleessa tarvitaan kahvinjuontikohtaus, ottaa pannun ja menee menojaan.

Koulu taitaa nykyisinkin olla keskeinen paikka nuorisoseuralle. Toivotaan, ettei kaupunki keksi ruveta keräämään käyttömaksua, ettei käy kuin Saarijärvi-salille. Hyvin seuran toimintaan Sampon mukaan on paikkoja löytynyt. Vallan mainio on riihi, jolla olette saaneet maakunnallistakin mainetta. Toivottavasti hoidatte tiedotustoiminnankin Sampossa yhtä hyvin kuin tähän saakka. Entisenä pajupurolaisena monikin varmaan seuraa, mitä täällä touhutaan.

Eräs huolenkantaja seuran toiminnasta on aina ollut Veikko Alapiha, mutta meitä on muitakin, jotka iloitsemme nykyisestä virkeästä toiminnasta. Parempi on toimiva nuorisoseura ilman omaa taloa kuin nuorisoseurantalo ilman nuorisoseuraa. Nuorisoseura-aate on kuitenkin jatkuva, se kokoaa niin vanhat kuin nuoret: on mahdollisuus harrastaa, oppia tapoja, oppia elämään.

Me haluamme olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa, siihen on mahdollisuus juhlissa ja seuran toiminnassa. Televisio saattoi aiheuttaa hetken laman nuorisoseurallekin, mutta sen katselu on passiivista, ei se korvaa kanssakäymistä, ei se korvaa juhannuskokkoiltaa, jossa koko perhe, kylä voi olla yhdessä.

Tärkeimpänä nuorisoseuratoiminnassa pidän sen sitoutumista kyläkuntaan, kotiseutuun ja sen ihmisiin. On kulunut 30 vuotta siitä, kun muutimme täältä. —  Monta ihmiskohtaloa on täyttynyt sen aikana. — Aika on nyt toinen. Koulu on kokenut täysmyllerryksen. Kuudennen luokan jälkeen oppilaat kootaan suureen kouluun. Televisio, video, kielistudio ja tietokone hallitsevat ja koettavat pakottaa kaikki oppimaan kaikkea. Se ei ole kaikille helppoa.

 

Elämme kai yksilön kannalta kylmää ja kovaa aikaa. Silloin on tarpeen pehmeät harrastukset kotoisessa ympäristössä. Tärkeintä on olla yhdessä, ei haittaa, vaikka aikaan ei saataisi mitään. Edellä olevat muistikuvani, teistä monen kanssa yhteiset, osoittavat, että ihminen voi nauttia pienistä asioista. Sellaisista kuin Jaska Jokunen kysyi Tellulta ”Oletko koskaan puhaltanut voikukan hahtuvia? Ellet ole, et ole koskaan elänyt”.

Meistä tuli täällä pajupurosia ja sitten saarijärvisiä. Ensimmäinen koulu näyttää olevan opettajalle kuin ensirakkaus nuorelle, perheen perustamispaikasta voi tulla kotiseutu ja siellä voi tuntea, että Isänmaa on Koti. Olen painottanut nuorisoseuratyön merkitystä kotiseuturakkaudelle.

Siksi lopuksi kuvateksti Saarijärven Joulusta 1984, jolloin koetin saada kotiseutuviirin käyttöä yleistymään lipputangoissa:

Kotiseutu ei ole ainoastaan

paikka, maisema tai näköala.

Se ei ole ainoastaan kylä,

kaupunki, kukkula tai

järven ranta.

Se ei ole ainoastaan

lämpiävä sauna, oman maan

lipun tai kotiseudun viirin

liehunta.

Se on samalla osa meidän

syvintä itseämme.

Niin vihreä olit laaksoni — Pajupuro.